Ari 6

Meidän tilanne alkoi vaikuttaa pahalta. Mun kaunani kettumiestä kohtaan oli täysin unohtunut johtuen iskusta päähän ja muusta yhtä mukavasta. Meidät oli tuotu pieneen betonihuoneeseen sidottuina, siis minut, Miro, ja naiset joihin törmäsimme aiemmin. Nyt istuin metallituolissa kädet toistaiseksi vapaina, mutta yksi vartijoista vilkuili yhä epäluuloisena mua ja musta tuntui, kuin se näkisi suoraa mun lävitseni kädessäni olevan puukon, jonka Miro antoi. Yritin virnuilla viattomana vartijoille, mikä sai jokaisen vieläkin epäluuloisemmaksi.
”Lopeta tuo irvistely tai noi heittää meidät kaikki leijonille” Sanna tokaisi sähisten ja mä mulkaisin naista pahasti.
”Jos mä aiheutan säpinää, hevimies antaa sen Sannalle ja rynnätään tappeluun?”
”Totta munassa” mä tokaisin ja Sannakin nyökytteli pontevasti:”Miten sä ajattelit vetää huomion mun käsistä pois?”
”NESSSUNDORMAAAAAA UNA FURTTIDA LAGRIIIIIIMAAAAAAAA…” Miro nousi tuolista ja alkoi messuta oopperaa kädet levällään ja mairea hymy naamallaan. Ja se sai jokaisen aseistetun miehen tuijottamaan miestä suu auki. Mä käytin sekasortoa hyväkseni ja nojauduin Sannaan päin katkaistakseni köydet. Hetken päästä nainen oli vapaa ja syöksyi irrottamaan Sonjan köydet.

Sillä välin mä päästin muutaman saksalaisen kärsimyksistään ja Miro seurasi mun esimerkkiä.
”Ulos ja vauhdilla!” kun sotilaat olivat enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Tosin yksi miehistä oli vielä tajuissaan ja ahdisteli tyttöjä nurkkaan Miron veitsellä. Olin juuri menossa Miron kanssa apuun kun Sanna kiskaisi miehen suun tienoille sellaisen iskun, että heikompia hirvittäisi. Minä sekä kettumies että Sonja tuijotettiin suut auki kun Sanna puhisi vielä kiukuissaan saksalaisen maatessa maassa pienessä verilammikossa, irtonaisten hampaiden ollessa nätisti levinneenä pitkin lattiaa.
”Naiseksi lyöt aika lujaa” totesin kunnioittavasti Sannan punastuessa heleästi.
”Jaa… Olen harrastanut itsepuolustuslajeja…”
”Eikö se Jari Pirttimaakin harrastanut itsepuolustusta…” Sanna punastui vielä syvemmin ja sähähti:
”… Se sulle mitään kuulu mitä se harrasti.” Sitten hän viskaisi puukon Mirolle aivan sen näköisenä kuin olisi halunnut suolestaa miehen. ’Mikähän tämä tilanne nyt oli’ kävi mielessäni pikaisesti.
”Mennäänkö?” Sonja kysyi hiljaa ja liikahti ovelle päin.
”Joo” mä tokaisin ja painelin ovelle.

5 Miro

Mä olin varma, että se Sanna oli jollain tapaa tuttu. Mun kemian- ja fysiikan opettaja oli ollut Pieksämäen aikaan kyllä mies. Jari Pirttimaa, joka ei ainakaan ollut tehnyt mun eloani helpommaksi Suomeen muuttamisen jälkeen. Mä en mielellään edes ajatellut koko opettajaa, mutta joskus uteliaisuus oli niin helvetinmoinen riesa, että sen olisi voinut ripustaa lähimpään mäntyyn hirtettynä.
”Tunnetsä semmosta kuin Jari Pirttimaa?”
”Olen kyseisen miehen seuraaja Pieksämäen ainoalla yläasteella. Jari vaihtoi kuntaa ja koulua. Ilmeisesti olet entisiä oppilaita?”
”Kauanko sä olet opettanut siellä?”
”Muutaman vuoden.”
”Sini Laakso on hyvä tyyppi vai mitä?”
”Ei sano mitään. Aikaisempia opettajia kenties?”
”Joo…” Ilmeisesti nainen ei tiennyt tai halunnut kertoa mitään. Mitä mitään? Hitostako minä tiesin.

Äkkiä meidät bongattiin ja samat univormupukuiset miehet ryntäsivät esille.”Täällä!” he huusivat saksaksi ja aiheuttivat pientä sekasortoa meissä neljässä. Mä lähdin juoksemaan ja kuulin muiden seuraavan mun esimerkkiäni. Tosin kukaan näistä ei ollut yhtä nopea, saatikka pystyneet hyppäämään porraskaiteen yli portaiden puoleen väliin ja siitä alas pystyssä pysyen. Monen vuoden parkouraaminen kantaa hedelmää jälleen kerran.

Tosin, se tempaus ei vienyt kuin ojasta allikkoon, sillä portaiden alapäässä mä törmäsin isoon joukkoon aseistautuneita underground-natseja, kuten Sanna asian oli ilmaissut. Mä kuulin muiden pysähtyvän portaiden yläpäähän ilmeisesti ihmetellen miksi mä seisoin kädet ylhäällä tuijotellen ympärilleni.
”Miksi sä pysähdyhyhyhyiit…” Ari tokaisi ja lopetti lauseen lyhyeen saadessaan kiväärinpiipun suoraa nenänsä eteen.
”Voi apua” Sonja vaikersi. ”Sanna, tee sä jotain!”
”Joo, hyvä idea. Mitä jos käskisin sun tukkia suusi?”

Meidät raahattiin johonkin huoneeseen ja sidottiin tuoleihin. Ilmeisesti mut tunnistettiin samaksi, joka auttoi Hevimiehen pakoon, varasti vaatteet ja tuhosi valvontalaitteiston. Joten mulle osoitettiin lievästi kovaääninen syljellä terästetty saarna. Mä tuijottelin miestä tylsistyneenä ja ”vastasin” sille keltiksi. Mä tosiaan osasin sitä, se kun sattui olemaan tavallaan mun toinen äidinkieli. Tai oikeastaan kolmas, jos Suomi laskettiin mukaan. Mutta niin, tosiaan. Mä solvasin miehiä, niiden perheitä ja sukua varmaan viiden sukupolven ajalta, samaan aikaan kuin ne yrittivät saada selville mitä ihmettä mä puhuin. Lopulta mä vaikenin kuin muuri ja tuijotin niitä hyvin, hyvin uhmakkaana. Samalla mä kaivoin housuntaskuista linkkaria.
”Mitä kieltä toi Miro paukuttaa? Kuulostaa joltain muinaissaksalta.” Sanna suhahti Arille ja Sonjalle.
”Ei harmainta hajua” Ari sanoi, ”Mutta osaa täällä muutkin kielillä puhua.” Ari paukutti Espanjaa kun miehet päättivät kuulustella vuorostaan häntä ja jättää mut myöhemmäksi arvoitukseksi.

Myöhempää arvoitusta ei kuitenkaan tullut, kun mä sain kuin sainkin sen linkkarin esille ja aloitin köyden katkomisen. Mä olin varma, että jokainen huoneessa olija huomaisi mitä mä olin tekemässä.
”Mitä sä yrität?” Ari sihahtikin kohta.
”Miltä näyttää?” mä sanoin takaisin, eikä Ari vastannut siihen mitään enää.
”Näyttää siltä, ettei noilla tyypeillä ole hyväntekeväisyys mielessä,” Sanna sanoi.
”Niinpä…” mä mutisin ja sain tavoitteeni suoritettua.
”No niin, kettumies, katko vielä meidänkin köydet.”
”Kerro mulle miten, ilman että nuo huomaa, niin teen sen heti.”
”Leiki kuollutta tai jotain, mistä mä tietäisin…”
”Antakaas kun mä aiheutan vähän hämmenkiä” Sanna sanoi ja potkaisi ämpärin kumoon. Sinä aikana mä sujautin sen veitsen Arille, joka vastaavasti alkoi hyötykäyttää terävää ystäväämme.
”Was machen sie??” kysyi tylynnäköinen saksalaismies Arilta osoittaen hänen käsiään.
”Njet, njet, ingenting…” Ari sönkötti ja lopetti käsiensä liikuttamisen.
”Saitsä?”
”Sain, mutta toi epäilee jotain.”
”Ne tappaa meidät, jos toi veitsi löytyy!” Sonja sanoi ääni vapisten.
”Mitä luulet, hevimies, pärjätäänkö me noille kahdestaan?”
”Onko sulla sinkoa?”

4 Sanna

Joku siellä oven takana oli. Jätin oven raolleen ja kuuntelin, niin kuin ilmeisesti se toinenkin. Nainen nimeltä Sonja tarttui mua olkapäästä ja henkäisi:
”Onko siellä joku?”
”Miltäs näyttää,” puuskahdin ja jatkoin korvieni höristelyä. Oven toiselta puolen kuului hiljaista puhetta. Joku koetti vetää oven itseensä päin ja mä tein samoin. Sonja takanani ei kestänyt enää jännitystä.
”Onko siellä joku?!” hän kiljaisi kimakasti. Hetken kuluttua ovi raottui ja näin parin… verenpunaisia silmiä. Sonja kirkaisi ja veti mua taaksepäin.
”Älä kynsi” murahdin. Nyt ovi aukeni kokonaan. Sieltä lähestyi kaksi miestä, joista pidemmälle oudot silmät kuuluivat. Pienempi, jolla oli vihreät silmät ja mustat hiukset sekä tatuointi, puhui:
”Pitihän se arvata… naisia.” Sonja vinkaisi ja mä sanoin kyrpiintyneenä:
”Mitä sullakin muka on naisia vastaan?”
”Se, että jompikumpi ei osaa avata ovea” mies vastasi. Puuskahdin ärtyneenä.
”Eihän sitä voinut tietää oletteko te niitä aseistettuja vai mitä,” puuskahdin.”Te näitte niitä paskiaisia myös?” Pidempi mies huikkasi väliin.
”Nähtiin ja läheltä kaiken lisäksi. Oltiin piilossa yhdessä huoneessa kun ne ryntäsivät ohi ja sönköttivät jotakin.”
”Niillä oli kiväärit ja ne puhuivat jotain tunkeilijoiden tappamisesta” sanoi Sonja, joka osasi saksaa itseäni paremmin. Mutta ei tiennyt paljoakaan itsepuolustuksesta. Olin yhyttänyt hänet kasvokkain yhden asemiehen kanssa selittäen nyyhkyttäen eksymisestä tehtaaseen. Mies oli jo vaikuttanut heltyneeltä, kun kalautin häntä takaraivoon metalliputkella.
”Mitä varten te täällä sitten olette?” pidempi mies kysyi ja esittäytyi Ariksi, viittoen meidät huoneeseen.
”Mä oikeasti eksyin tänne! Olin ulkona kävelyllä tuolla niityllä ja alkoi sataa. Tulin tänne suojaan ja ovi meni lukkoon. Oli niin pimeää…” Sonja värisi ja mua säälitti vähäsen. Itseäni ei pelottanut, sillä tiesin osaavani puolustautua. Olihan mulla muutama… yllätys vihamielisten varalle. Ainakin mulla oli enemmän munaa kuin Sonjalla, naurahdin itsekseni.
”Tulin tänne kemianopettajat ry:n retkelle. Kollegani Frankfurtista suositteli täällä käymistä ja yöpymistä läheisessä kylässä. Tosin ei sanonut, että täällä harrastetaan underground-natsi-toimintaa,” vastasin Ari-miehen kysymykseen.
”Sä olet opettaja?” toinen, kuulemma Miro-niminen mies kysyi.
”Kyllä vain. Aito Pieksämäkeläinen kemianopettaja. Miksi niin?”
”Sä vaikutat tutulta…” Mä vilkaisin tätä Miroa tarkemmin päästä varpaisiin. Paskat, se saattoi olla mun entisiä oppilaitani, muistaakseni mulla oli ollut eräs Miro-niminen oppilas, muistaakseni ulkomaalainen, ehkä Italialainen?
”Kuvittelet vaan.”
”Haluaisiko herrasväki kenties ottaa selville, mitä hittoa täällä tapahtuu?” Ari kysäisi porukaltamme. Ja niin me lähdimme huoneesta.

3 Miro

Mä kuulin takaani epämääräisen muks-äänen, mutten ehtinyt mitenkään jäädä katsomaan mistä ääni johtui, kun niskassa hengitti kaksi aseistautunutta miestä. Sen verran mä kuitenkin käänsin päätäni, että huomasin hevimiehen kaatuvan lattialle. Mitään mä en asialle voinut, paska mäihä miehelle. Mä ravasin pitkin käytäviä, pikkuhiljaa jouduin kokonaan eksyksiin.

Nähtyäni portaat, hyppäsin niihin kunnon akrobatiakäännöksellä ja jatkoin hyppimistä ylös asti, ennen kuin kukaan ase-pelleistä ehti kunnolla edes tajutakaan asiaa. Mä huomasin vieressä oven, jonka taakse mä juoksin ja vasta kun mä olin saanut oven takanani tiukasti kiinni, mä huomasin mun takanani hahmon. Ensimmäinen ajatus oli ’voi helvetti’ ennen kuin mä tajusin sen nukkuvan. Huoneesta päätellen miehen pitäisi pitää tarkasti silmällä monitoreja, mutta… niin. Se nukkui. Mun onnekseni. Mä olin tainnut katsoa liikaa elokuvia, sillä mitään ajattelematta mä iskin miehen tajuttomaksi, riisuin sen univormustaan, nappasin telttanarut repustani ja sidoin miehen. Huivi suuhun ja kaikkea. Sitten mä huomasin hevimiehen eräästä ruudusta, mies oli sidottuna tuoliin jossain huoneessa, ennen kuin mä leikin hieman piuhoilla, saadakseni kuvat katoamaan. Mä kiskaisin sen asun päälleni ennen kuin mä piilotin reppuni johonkin tyhjännäköiseen huoneeseen, ja lähdin selvittämään hevimiehen tarkempaa olinpaikkaa. Hyräillen klassisesti Mission Impossible –tunnaria.

Pitkään aikaan mä en ole ollut yhtä hermona, kun mä en saanut mielestäni, että mitä tapahtuisi jos mä jäisin kiinni. Mä availin ovia ja yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti aina kun joku tuli vastaan. Mikään Saksan armeija tämä ei ollut, vaikka puvut jossain määrin muistuttikin armeijan jäämistöä.

Mun ajatukseni keskeytyivät kauniisti, kun erään oven takaa paljastui viisi miestä, plus niiden keskellä olevaan tuoliin sidottuna oleva tutunnäköinen mies. Kaikki kääntyivät katsomaan mua, ja yksi, ilmeisesti porukan johtaja vormusta päätellen, puhui mulle. Mulla naksahti rooli päälle, mä vastasin täysin luontevasti, selitin jotain viasta valvontakameroissa. Ilmeisesti täysin uskottavasti, koska kukaan ei osoittanut mua aseella tai mitään.

Mutta sellainen mä olin. Kameleontti.

Muut lähtivät, yksi jäi vahtimaan miestä mun seuranani. Yksi erittäin puhelias tyyppi, mä sain pian huomata. Se naureskeli hevimiehelle, eikä ilmeisesti huomannut lainkaan, etten mä kuunnellut. Mä menin tyypin luokse, kysyin aseen lainaan. Sehän antoi, piru vie, ja mä kolkkasin sen saman tien sillä. Jumaliste mikä tyyppi, mä ajattelin, katsellen sitä maassa makaavana. No, ehkä se nyt oppii… Mä vapautin hevimiehen, heti sidottuani kolkatun miehen. Hevi onneksi oli herännyt tajuttomuudestaan, valmiina juoksemaan omin jaloin.

Mä työnsin sen johonkin tyhjään huoneeseen piiloon, jotta saisin edes jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä helvettiä on meneillään. Ja mihin mä olin itseni sekoittanut.
”Mun pääni…” hevimies valitti nurkassa ja mä käskin sen pitää turpansa kiinni, jotta mä sain kuunneltua rauhassa, oliko ulkopuolella ketään.
”Puhuisit vähän nätimmin, kettumies. En ole unohtanut tunnin märkää odottelua bussipysäkillä.”
”No voi anteeeeeksi” mä sanoin hampaita kiristellen. ”Vienkö mä sut takaisin katsomaan aikooko ne ampua sut vai mitä ne sulle tekee?”
”Katotaan nyt.” Mä huokasin ja riisuin sen univormun päältäni. Alkoi tulla tukala olo, näin kuumalla ilmalla.
”Miksi sä muuten kutsuitkaan mua?”
”… Kettumieheksi. Toi sun tatuointi jäi päällimmäisenä mieleen.” Mä vilkaisin sitä tatuointia ja kaivoin juomapullon takin kätköistä. En mä kaikkia suomalaisia sanoja osannut, tai siis totta kai mä tiesin ketun ja miehen mutta aika monilla sanoilla oli piilomerkityksiä.
”Mistä sä tuon puvun keksit? Ja ennen kaikkea: Miksi auttaa mua, jolla on jo valmiiksi kaunaa siitä lätäkköepisodista?”
”Varastin sen. Ja en tiedä. Ehkä mukavuus on mun kirous?”
”Ahah. Nimi on muuten Ari.”
”D… Miro.”
”D’Miro? Heei, sähän puhut suomea muuten.”
”Miro. Ja kyllä, puhun suomea.”
”Suomalainen? Aika sattuma mun mielestä. Tulitko sä konserttiin?”
”Ainakin toistaiseksi Suomen kansalainen. Mihin konserttiin?”
”’Factory of Doom’ konserttiin. J.F. Kennedi, die Shweinen, 2Rostock ja sellaista…”
”… Mä tulin tänne nukkumaan.”
”Ai niin jännittävää.”
”Se on jännittävää. Tosin sun takias mun kamat on ties missä, mä eksyin tänne ja nyt nukkumisestakaan tulee tuskin mitään…”
”Oli miten oli. Kaikista jännittävintä mun mielestä olisi tietää keitä ne miehet olivat. Ja mitä nyt tekisi.”
”Otetaan selvää” mä tokaisin pirteästi ja olin juuri avaamassa oven kun kuulin askelia ja saman tien ovi aukesi lyöden mua kädelle. ”Goddammit…”

2 Ari

Kelasin muutamassa hetkessä koko aamupäivän mielessäni nähdessäni kettua esittävän tatuoinnin miehen vasemmassa ranteessa. Heti aamusta olin suunnannut askeleeni Frankfurtin vanhalle rautatieasemalle ihan noin kulttuurimielessä. Siellä törmäsin tyyppiin ensimmäistä kertaa, kun hän ystävällisesti kaatoi minut epähuomiossa lätäkköön. Myöhemmin sama hörhö istui edessäni bussissa Frankfurtista Kölniin ja viihdytti minua istumalla saksalaisen räpätädin vieressä. Olin varma, että Kettumies pitäisi kantaa pois palasina kottikärryissä kyseisen mummon selitysten jäljiltä. En jäänyt katsomaan kuinka heppu selvisi tilanteesta, vaan poistuin linjurista noin 40 minuutin päästä Frankfurtista päästäkseni vanhalle hylätylle metallitehtaalle. Siellä pidettäisiin tänä iltana Saksan parhaimpien heviyhtyeiden yhteissoitto, joka tunnetaan nimellä ”Factory of Doom”. Pidin ideasta, vanhoista tehtaista ja metallimusiikista. Odotin innokkaana paikan näkemistä ja harpoinkin aika vauhdilla tietä, joka johtaisi minut rakennuksen luokse. Lopulta näin tumman, massiivisen rakennuksen, jonka päälle ukkospilvet olivat kasautumassa. Juoksin ovelle ensimmäisten sadepisaroiden tipahdellessa maahan ja kiskaisin oven kiinni perässäni. Ensimmäinen virhe. Ovi meni lukkoon loksahtaen, jättäen minut seisomaan yksin pimeään käytävään.
”Voi paska.” Heitin olkalaukkuni harteiltani ja kaivoin taskulampun esiin. Yleensä tällaiset paikat olivat täynnä potentiaalisia loukkaantumisen mahdollisuuksia. Lamppu taas oli mukanani pimeiden festari -yöpymisten varalta.

Lähdin etsimään vähemmän hylättyä aluetta, jossa konsertti mahdollisesti pidettäisiin. Pitkään aikaan en nähnyt muuta kuin hämäriä, kosteita käytäviä ja vielä pimeämpiä konehuoneita. Lopulta saavuin neljän käytävän risteykseen ja jäin neuvottomana heiluttelemaan käsiäni. Mihin nyt? Hetken aikaa liikehdin levottomasti paikoillani, kunnes seisahduin kuuntelemaan yhtäkkistä ääntä vasemmanpuoleisesta käytävästä. Askelia. Ongelmani oli aina ollut liian nopea päätöksenteko. Astuin ääntä kohti ja suuntasin lampun valokeilan suoraa tulijaa kohti. Kettumies varjosti silmiään kädellä ja totesi: ’holy shit’. Kumpikin seisoi vähän aikaa hiljaa ja varuillaan. Enempää kohteliaisuuksia ei keritty vaihtaa, kun edessäni olevasta pimeydestä ryntäsi useita aseistettuja miehiä. Kettumies otti livohkat, mutta minä jäin paikoilleni. Kaikki konfliktit voidaan ratkoa ilman pakenemista. Tuskin olin lopettanut mielessäni tämän ajatuksen, kun sain kiväärinperän naamaani ja näkökenttäni pimeni.

1 Miro

Mä lähdin kotoa Saksaan, Frankfurtiin. Se oli aika extempore lähtö, enkä mä kertonut siitä kenellekään Suomessa. Niihin tyyppeihin siellä mulla oli mennyt totaalisesti hermot, enkä mä väittäisi, ettei niillä olisi mennyt hermo myös muhun. Mutta mä en siitä jaksanut välittää, eikä mun enää tarvinnutkaan. Mä en Suomeen palaisi, en ainakaan näillä näkymin. Mun suunnitelma oli muuttaa Irlantiin, paikkaan johon mä olin syntynyt. Tekotaiteellisen traagisesti voisi myös sanoa että: ”mut oli riistetty sieltä” mutta jos vain pysyttäisiin normaalissa ja ilmoitettakoon, että me oltiin muutettu sieltä mun täyttäessä 15 vuotta. Hyvää syntymäpäivää mulle vaan. Suomeen mä en koskaan sopeutunut, vaikka mun isä sieltä olikin alunperin.

Frankfurtissa mun rahat loppui, ja mä jouduin parantamaan tilannetta leikkimällä taskuvarasta. Siitä asiasta mä en mitenkään pitänyt, mä kun en halunnut samanlaiseksi luuseriksi kuin mun isä. Istunut vankilassa erilaisista huijauksista ja varkauksista ja nykyään tekee paskoja hanttihommia palkalla, jota voi verrata siihen mitä Scrooge McDuck maksaa Donaldille. Mä olin varma, ettei se jaksaisi kauaa sitä tehdä kuitenkaan. Niin vaatimattomat olot ei olleet sitä varten, eikä ainakaan sitä kuvitelmaa varten, mikä sillä oli perheestään. Mä en tiennyt mikä sen unelma oli, tai oliko sitä edes. Musta tulisi valokuvaaja, sitä kautta mahdollisesti rikas. Ainakin sen verran, ettei mun tarvinnut asua talossa, jossa ei vessa toiminut kunnolla. Tai ilmastointi liiankin hyvin.

Mä talsin infopisteeseen katsomaan, mitä mun väliaikaetapissa oli nähtävää. Mä huomasin mielenkiintoisen esitteen vanhasta tehtaasta, joka voisi ensinnäkin olla loistava kuvauskohde ja toisekseen ilmainen yöpaikka. Pienellä flirtillä ja saksan harjoittelulla mä onnistuin saamaan selville bussireitit, pysäkit, ynnä muut tarpeelliset tiedot miten sinne ikinä pääsisi. Mutta mun bussi lähtisi muutaman minuutin kuluttua, joten mä lähdin juoksemaan pysäkille, jättäen infotytön tuijottamaan ihmeissään. Matkalla mä onnistuin tönäisemään erään ison kaverin maahan, mikä antoi mulle hieman enemmän motiivia juosta lujempaa. Joka tapauksessa mä myöhästyin bussista, epäröinti risteyksessä oli kestänyt liian kauan. Seuraavaa bussia mä jouduin odottamaan tunnin.

Kun se bussi viimein tuli, se oli lähes täynnä. Mä jouduin istumaan sellaisen vanhan mummelin viereen, joka ei varmaan eläessään ole ollut tyytyväinen mihinkään. Mäkin sain osani sen vihasta kaikkea kohtaan, nalkutus ei tauonnut missään vaiheessa. Mikä tietenkin sai mut miettimään miten se hengitti. Mutta ehkä se ei hengittänyt ja kuolisi kohta, mikä palvelus maailmalle… Mutta eikö mitä, se nalkutus jatkui ja mummo pysyi hengissä. Seuraavalla pysäkillä nousi tuttu hevimies kyytiin, se sama, jonka mä onnistuneesti olin tönäissyt lätäkköön. Ja täysin vahingossa, mitä se tuskin uskoisi. Mies ei mulle kuitenkaan mitään sanonut, istui vain taakse ja mulkoili pahasti.


Parinkymmenen minuutin kuluttua mun pinna alkoi palaa siihen nalkutukseen. Mä mietin, kiinnittäisiköhän kukaan huomiota, jos mä heittäisin sen mummon ikkunasta läpi. Tai tunkisin mummon käsilaukun sen suuhun. Tällä hetkellä mummo paasasi mulle mun lävistyksistä, jolloin mä ihan piruuttani päätin avata sanasen arkkuni ensimmäistä kertaa ja kertoa mummolle, ettei tämä suinkaan tiennyt kaikista rei’istä mussa. Se sai mummon punehtumaan, ilmeisesti sen mieli oli sen verran irstas, että se tiesi mistä mä puhuin. Ilmeestä päätellen sen arvaus meni kuitenkin metsään hitusen verran, sillä mun lävistykset oli ainoastaan hitusen vyön alapuolella, ei sen kummemmassa paikassa. Yhtä kaikki, mummo hiljeni, enkelikuoro lauloi hallelujaa mun korvissa ja maailmanrauha syntyi. Yeah right. Mun rauhani ei ollut pitkäikäistä, kun mies mun takaa nousi samalla pysäkillä pois. Mä olin ihan varma, että se nuijisi mut hengiltä, niin ne ainakin yleensä halusivat tehdä. Se kuitenkin vain käveli pois, tietä pitkin, kun taas mä lähdin oikaisemaan pellon poikki. Olikohan täälläpäin paljon käärmeitä?


Mä pääsin tehtaan pihaan asti ja tajusin, ettei se esittelylappusen kuva tai edes teksti antanut minkäänlaista viitettä tehtaan pelottavuudesta. Mulla tuli kaikki mun näkemät kauhuleffat mieleen siitä rakennuksesta ja jossain määrin mä halusin vain juosta karkuun. Mitä mä en tehnyt. Ukkospilvet nousivat tehtaan takaa, mikä oli näky, joka piti ikuistaa. Mä kaivoin kameran esiin ja sain napattua kuvan ennen kuin vesisade alkoi ja mulla tuli kiire suojata kamera. Oven mä jouduin tiirikoimaan auki, mikä ei mulle tuottanut sen suurempia ongelmia. Tosin sisälle päästyäni mä olin täysin märkä. Sen lisäksi ovi paukahti jännästi mun takana ja kun mä yritin avata sitä uudelleen, ei se auennut.
”So, what about those horror movies…” mä mutisin itsekseni ja mietin niitä mahdollisia kliseitä, mitä seuraavaksi joutuisin kokemaan. Kenties tulisi hirviö ja söisi mut? Tai ehkä tämä tehdas joutuisi toiseen ulottuvuuteen, missä olisi joku perkeleen vihamielinen alkuasukasheimo joka tahtoisi mun päänahan tai… Tänä aikana mä siis kävelin urheasti eteenpäin, kunnes mä kohtasin tilanteen, jota kuka tahansa kutsuisi nimellä ’niinpä tietenkin’. Tuttu hevimies. Niin, siis, miten ne kliseet menikään…?
”Holy shit” mä tokaisin puoliääneen, vahingossa, kiinnittäen miehen huomion itseeni.

Pieni pohjustus koko jutulle

Tänne alkaa tulla pätkissä tarinaa, joka jatkuu ja jatkuu ja kenties joskus loppuu. Toivomme syvästi ihmisten laittavan kommenttia tänne, jotta tiedämme, lukeeko sitä kukaan ja näin ollen motivaatiomme sen julkaisemiseen säilyy. Lisäksi kiitämme suuresti jokaisesta palautteesta, oli se sitten kritiikkiä tai ei, sillä vain siitä voimme oppia.

Pimeää odottelua!