Mä lähdin kotoa Saksaan, Frankfurtiin. Se oli aika extempore lähtö, enkä mä kertonut siitä kenellekään Suomessa. Niihin tyyppeihin siellä mulla oli mennyt totaalisesti hermot, enkä mä väittäisi, ettei niillä olisi mennyt hermo myös muhun. Mutta mä en siitä jaksanut välittää, eikä mun enää tarvinnutkaan. Mä en Suomeen palaisi, en ainakaan näillä näkymin. Mun suunnitelma oli muuttaa Irlantiin, paikkaan johon mä olin syntynyt. Tekotaiteellisen traagisesti voisi myös sanoa että: ”mut oli riistetty sieltä” mutta jos vain pysyttäisiin normaalissa ja ilmoitettakoon, että me oltiin muutettu sieltä mun täyttäessä 15 vuotta. Hyvää syntymäpäivää mulle vaan. Suomeen mä en koskaan sopeutunut, vaikka mun isä sieltä olikin alunperin.
Frankfurtissa mun rahat loppui, ja mä jouduin parantamaan tilannetta leikkimällä taskuvarasta. Siitä asiasta mä en mitenkään pitänyt, mä kun en halunnut samanlaiseksi luuseriksi kuin mun isä. Istunut vankilassa erilaisista huijauksista ja varkauksista ja nykyään tekee paskoja hanttihommia palkalla, jota voi verrata siihen mitä Scrooge McDuck maksaa Donaldille. Mä olin varma, ettei se jaksaisi kauaa sitä tehdä kuitenkaan. Niin vaatimattomat olot ei olleet sitä varten, eikä ainakaan sitä kuvitelmaa varten, mikä sillä oli perheestään. Mä en tiennyt mikä sen unelma oli, tai oliko sitä edes. Musta tulisi valokuvaaja, sitä kautta mahdollisesti rikas. Ainakin sen verran, ettei mun tarvinnut asua talossa, jossa ei vessa toiminut kunnolla. Tai ilmastointi liiankin hyvin.
Mä talsin infopisteeseen katsomaan, mitä mun väliaikaetapissa oli nähtävää. Mä huomasin mielenkiintoisen esitteen vanhasta tehtaasta, joka voisi ensinnäkin olla loistava kuvauskohde ja toisekseen ilmainen yöpaikka. Pienellä flirtillä ja saksan harjoittelulla mä onnistuin saamaan selville bussireitit, pysäkit, ynnä muut tarpeelliset tiedot miten sinne ikinä pääsisi. Mutta mun bussi lähtisi muutaman minuutin kuluttua, joten mä lähdin juoksemaan pysäkille, jättäen infotytön tuijottamaan ihmeissään. Matkalla mä onnistuin tönäisemään erään ison kaverin maahan, mikä antoi mulle hieman enemmän motiivia juosta lujempaa. Joka tapauksessa mä myöhästyin bussista, epäröinti risteyksessä oli kestänyt liian kauan. Seuraavaa bussia mä jouduin odottamaan tunnin.
Kun se bussi viimein tuli, se oli lähes täynnä. Mä jouduin istumaan sellaisen vanhan mummelin viereen, joka ei varmaan eläessään ole ollut tyytyväinen mihinkään. Mäkin sain osani sen vihasta kaikkea kohtaan, nalkutus ei tauonnut missään vaiheessa. Mikä tietenkin sai mut miettimään miten se hengitti. Mutta ehkä se ei hengittänyt ja kuolisi kohta, mikä palvelus maailmalle… Mutta eikö mitä, se nalkutus jatkui ja mummo pysyi hengissä. Seuraavalla pysäkillä nousi tuttu hevimies kyytiin, se sama, jonka mä onnistuneesti olin tönäissyt lätäkköön. Ja täysin vahingossa, mitä se tuskin uskoisi. Mies ei mulle kuitenkaan mitään sanonut, istui vain taakse ja mulkoili pahasti.
Parinkymmenen minuutin kuluttua mun pinna alkoi palaa siihen nalkutukseen. Mä mietin, kiinnittäisiköhän kukaan huomiota, jos mä heittäisin sen mummon ikkunasta läpi. Tai tunkisin mummon käsilaukun sen suuhun. Tällä hetkellä mummo paasasi mulle mun lävistyksistä, jolloin mä ihan piruuttani päätin avata sanasen arkkuni ensimmäistä kertaa ja kertoa mummolle, ettei tämä suinkaan tiennyt kaikista rei’istä mussa. Se sai mummon punehtumaan, ilmeisesti sen mieli oli sen verran irstas, että se tiesi mistä mä puhuin. Ilmeestä päätellen sen arvaus meni kuitenkin metsään hitusen verran, sillä mun lävistykset oli ainoastaan hitusen vyön alapuolella, ei sen kummemmassa paikassa. Yhtä kaikki, mummo hiljeni, enkelikuoro lauloi hallelujaa mun korvissa ja maailmanrauha syntyi. Yeah right. Mun rauhani ei ollut pitkäikäistä, kun mies mun takaa nousi samalla pysäkillä pois. Mä olin ihan varma, että se nuijisi mut hengiltä, niin ne ainakin yleensä halusivat tehdä. Se kuitenkin vain käveli pois, tietä pitkin, kun taas mä lähdin oikaisemaan pellon poikki. Olikohan täälläpäin paljon käärmeitä?
Mä pääsin tehtaan pihaan asti ja tajusin, ettei se esittelylappusen kuva tai edes teksti antanut minkäänlaista viitettä tehtaan pelottavuudesta. Mulla tuli kaikki mun näkemät kauhuleffat mieleen siitä rakennuksesta ja jossain määrin mä halusin vain juosta karkuun. Mitä mä en tehnyt. Ukkospilvet nousivat tehtaan takaa, mikä oli näky, joka piti ikuistaa. Mä kaivoin kameran esiin ja sain napattua kuvan ennen kuin vesisade alkoi ja mulla tuli kiire suojata kamera. Oven mä jouduin tiirikoimaan auki, mikä ei mulle tuottanut sen suurempia ongelmia. Tosin sisälle päästyäni mä olin täysin märkä. Sen lisäksi ovi paukahti jännästi mun takana ja kun mä yritin avata sitä uudelleen, ei se auennut.
”So, what about those horror movies…” mä mutisin itsekseni ja mietin niitä mahdollisia kliseitä, mitä seuraavaksi joutuisin kokemaan. Kenties tulisi hirviö ja söisi mut? Tai ehkä tämä tehdas joutuisi toiseen ulottuvuuteen, missä olisi joku perkeleen vihamielinen alkuasukasheimo joka tahtoisi mun päänahan tai… Tänä aikana mä siis kävelin urheasti eteenpäin, kunnes mä kohtasin tilanteen, jota kuka tahansa kutsuisi nimellä ’niinpä tietenkin’. Tuttu hevimies. Niin, siis, miten ne kliseet menikään…?
”Holy shit” mä tokaisin puoliääneen, vahingossa, kiinnittäen miehen huomion itseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti