Mä olin varma, että se Sanna oli jollain tapaa tuttu. Mun kemian- ja fysiikan opettaja oli ollut Pieksämäen aikaan kyllä mies. Jari Pirttimaa, joka ei ainakaan ollut tehnyt mun eloani helpommaksi Suomeen muuttamisen jälkeen. Mä en mielellään edes ajatellut koko opettajaa, mutta joskus uteliaisuus oli niin helvetinmoinen riesa, että sen olisi voinut ripustaa lähimpään mäntyyn hirtettynä.
”Tunnetsä semmosta kuin Jari Pirttimaa?”
”Olen kyseisen miehen seuraaja Pieksämäen ainoalla yläasteella. Jari vaihtoi kuntaa ja koulua. Ilmeisesti olet entisiä oppilaita?”
”Kauanko sä olet opettanut siellä?”
”Muutaman vuoden.”
”Sini Laakso on hyvä tyyppi vai mitä?”
”Ei sano mitään. Aikaisempia opettajia kenties?”
”Joo…” Ilmeisesti nainen ei tiennyt tai halunnut kertoa mitään. Mitä mitään? Hitostako minä tiesin.
Äkkiä meidät bongattiin ja samat univormupukuiset miehet ryntäsivät esille.”Täällä!” he huusivat saksaksi ja aiheuttivat pientä sekasortoa meissä neljässä. Mä lähdin juoksemaan ja kuulin muiden seuraavan mun esimerkkiäni. Tosin kukaan näistä ei ollut yhtä nopea, saatikka pystyneet hyppäämään porraskaiteen yli portaiden puoleen väliin ja siitä alas pystyssä pysyen. Monen vuoden parkouraaminen kantaa hedelmää jälleen kerran.
Tosin, se tempaus ei vienyt kuin ojasta allikkoon, sillä portaiden alapäässä mä törmäsin isoon joukkoon aseistautuneita underground-natseja, kuten Sanna asian oli ilmaissut. Mä kuulin muiden pysähtyvän portaiden yläpäähän ilmeisesti ihmetellen miksi mä seisoin kädet ylhäällä tuijotellen ympärilleni.
”Miksi sä pysähdyhyhyhyiit…” Ari tokaisi ja lopetti lauseen lyhyeen saadessaan kiväärinpiipun suoraa nenänsä eteen.
”Voi apua” Sonja vaikersi. ”Sanna, tee sä jotain!”
”Joo, hyvä idea. Mitä jos käskisin sun tukkia suusi?”
Meidät raahattiin johonkin huoneeseen ja sidottiin tuoleihin. Ilmeisesti mut tunnistettiin samaksi, joka auttoi Hevimiehen pakoon, varasti vaatteet ja tuhosi valvontalaitteiston. Joten mulle osoitettiin lievästi kovaääninen syljellä terästetty saarna. Mä tuijottelin miestä tylsistyneenä ja ”vastasin” sille keltiksi. Mä tosiaan osasin sitä, se kun sattui olemaan tavallaan mun toinen äidinkieli. Tai oikeastaan kolmas, jos Suomi laskettiin mukaan. Mutta niin, tosiaan. Mä solvasin miehiä, niiden perheitä ja sukua varmaan viiden sukupolven ajalta, samaan aikaan kuin ne yrittivät saada selville mitä ihmettä mä puhuin. Lopulta mä vaikenin kuin muuri ja tuijotin niitä hyvin, hyvin uhmakkaana. Samalla mä kaivoin housuntaskuista linkkaria.
”Mitä kieltä toi Miro paukuttaa? Kuulostaa joltain muinaissaksalta.” Sanna suhahti Arille ja Sonjalle.
”Ei harmainta hajua” Ari sanoi, ”Mutta osaa täällä muutkin kielillä puhua.” Ari paukutti Espanjaa kun miehet päättivät kuulustella vuorostaan häntä ja jättää mut myöhemmäksi arvoitukseksi.
Myöhempää arvoitusta ei kuitenkaan tullut, kun mä sain kuin sainkin sen linkkarin esille ja aloitin köyden katkomisen. Mä olin varma, että jokainen huoneessa olija huomaisi mitä mä olin tekemässä.
”Mitä sä yrität?” Ari sihahtikin kohta.
”Miltä näyttää?” mä sanoin takaisin, eikä Ari vastannut siihen mitään enää.
”Näyttää siltä, ettei noilla tyypeillä ole hyväntekeväisyys mielessä,” Sanna sanoi.
”Niinpä…” mä mutisin ja sain tavoitteeni suoritettua.
”No niin, kettumies, katko vielä meidänkin köydet.”
”Kerro mulle miten, ilman että nuo huomaa, niin teen sen heti.”
”Leiki kuollutta tai jotain, mistä mä tietäisin…”
”Antakaas kun mä aiheutan vähän hämmenkiä” Sanna sanoi ja potkaisi ämpärin kumoon. Sinä aikana mä sujautin sen veitsen Arille, joka vastaavasti alkoi hyötykäyttää terävää ystäväämme.
”Was machen sie??” kysyi tylynnäköinen saksalaismies Arilta osoittaen hänen käsiään.
”Njet, njet, ingenting…” Ari sönkötti ja lopetti käsiensä liikuttamisen.
”Saitsä?”
”Sain, mutta toi epäilee jotain.”
”Ne tappaa meidät, jos toi veitsi löytyy!” Sonja sanoi ääni vapisten.
”Mitä luulet, hevimies, pärjätäänkö me noille kahdestaan?”
”Onko sulla sinkoa?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti