Mä kuulin takaani epämääräisen muks-äänen, mutten ehtinyt mitenkään jäädä katsomaan mistä ääni johtui, kun niskassa hengitti kaksi aseistautunutta miestä. Sen verran mä kuitenkin käänsin päätäni, että huomasin hevimiehen kaatuvan lattialle. Mitään mä en asialle voinut, paska mäihä miehelle. Mä ravasin pitkin käytäviä, pikkuhiljaa jouduin kokonaan eksyksiin.
Nähtyäni portaat, hyppäsin niihin kunnon akrobatiakäännöksellä ja jatkoin hyppimistä ylös asti, ennen kuin kukaan ase-pelleistä ehti kunnolla edes tajutakaan asiaa. Mä huomasin vieressä oven, jonka taakse mä juoksin ja vasta kun mä olin saanut oven takanani tiukasti kiinni, mä huomasin mun takanani hahmon. Ensimmäinen ajatus oli ’voi helvetti’ ennen kuin mä tajusin sen nukkuvan. Huoneesta päätellen miehen pitäisi pitää tarkasti silmällä monitoreja, mutta… niin. Se nukkui. Mun onnekseni. Mä olin tainnut katsoa liikaa elokuvia, sillä mitään ajattelematta mä iskin miehen tajuttomaksi, riisuin sen univormustaan, nappasin telttanarut repustani ja sidoin miehen. Huivi suuhun ja kaikkea. Sitten mä huomasin hevimiehen eräästä ruudusta, mies oli sidottuna tuoliin jossain huoneessa, ennen kuin mä leikin hieman piuhoilla, saadakseni kuvat katoamaan. Mä kiskaisin sen asun päälleni ennen kuin mä piilotin reppuni johonkin tyhjännäköiseen huoneeseen, ja lähdin selvittämään hevimiehen tarkempaa olinpaikkaa. Hyräillen klassisesti Mission Impossible –tunnaria.
Pitkään aikaan mä en ole ollut yhtä hermona, kun mä en saanut mielestäni, että mitä tapahtuisi jos mä jäisin kiinni. Mä availin ovia ja yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti aina kun joku tuli vastaan. Mikään Saksan armeija tämä ei ollut, vaikka puvut jossain määrin muistuttikin armeijan jäämistöä.
Mun ajatukseni keskeytyivät kauniisti, kun erään oven takaa paljastui viisi miestä, plus niiden keskellä olevaan tuoliin sidottuna oleva tutunnäköinen mies. Kaikki kääntyivät katsomaan mua, ja yksi, ilmeisesti porukan johtaja vormusta päätellen, puhui mulle. Mulla naksahti rooli päälle, mä vastasin täysin luontevasti, selitin jotain viasta valvontakameroissa. Ilmeisesti täysin uskottavasti, koska kukaan ei osoittanut mua aseella tai mitään.
Mutta sellainen mä olin. Kameleontti.
Muut lähtivät, yksi jäi vahtimaan miestä mun seuranani. Yksi erittäin puhelias tyyppi, mä sain pian huomata. Se naureskeli hevimiehelle, eikä ilmeisesti huomannut lainkaan, etten mä kuunnellut. Mä menin tyypin luokse, kysyin aseen lainaan. Sehän antoi, piru vie, ja mä kolkkasin sen saman tien sillä. Jumaliste mikä tyyppi, mä ajattelin, katsellen sitä maassa makaavana. No, ehkä se nyt oppii… Mä vapautin hevimiehen, heti sidottuani kolkatun miehen. Hevi onneksi oli herännyt tajuttomuudestaan, valmiina juoksemaan omin jaloin.
Mä työnsin sen johonkin tyhjään huoneeseen piiloon, jotta saisin edes jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä helvettiä on meneillään. Ja mihin mä olin itseni sekoittanut.
”Mun pääni…” hevimies valitti nurkassa ja mä käskin sen pitää turpansa kiinni, jotta mä sain kuunneltua rauhassa, oliko ulkopuolella ketään.
”Puhuisit vähän nätimmin, kettumies. En ole unohtanut tunnin märkää odottelua bussipysäkillä.”
”No voi anteeeeeksi” mä sanoin hampaita kiristellen. ”Vienkö mä sut takaisin katsomaan aikooko ne ampua sut vai mitä ne sulle tekee?”
”Katotaan nyt.” Mä huokasin ja riisuin sen univormun päältäni. Alkoi tulla tukala olo, näin kuumalla ilmalla.
”Miksi sä muuten kutsuitkaan mua?”
”… Kettumieheksi. Toi sun tatuointi jäi päällimmäisenä mieleen.” Mä vilkaisin sitä tatuointia ja kaivoin juomapullon takin kätköistä. En mä kaikkia suomalaisia sanoja osannut, tai siis totta kai mä tiesin ketun ja miehen mutta aika monilla sanoilla oli piilomerkityksiä.
”Mistä sä tuon puvun keksit? Ja ennen kaikkea: Miksi auttaa mua, jolla on jo valmiiksi kaunaa siitä lätäkköepisodista?”
”Varastin sen. Ja en tiedä. Ehkä mukavuus on mun kirous?”
”Ahah. Nimi on muuten Ari.”
”D… Miro.”
”D’Miro? Heei, sähän puhut suomea muuten.”
”Miro. Ja kyllä, puhun suomea.”
”Suomalainen? Aika sattuma mun mielestä. Tulitko sä konserttiin?”
”Ainakin toistaiseksi Suomen kansalainen. Mihin konserttiin?”
”’Factory of Doom’ konserttiin. J.F. Kennedi, die Shweinen, 2Rostock ja sellaista…”
”… Mä tulin tänne nukkumaan.”
”Ai niin jännittävää.”
”Se on jännittävää. Tosin sun takias mun kamat on ties missä, mä eksyin tänne ja nyt nukkumisestakaan tulee tuskin mitään…”
”Oli miten oli. Kaikista jännittävintä mun mielestä olisi tietää keitä ne miehet olivat. Ja mitä nyt tekisi.”
”Otetaan selvää” mä tokaisin pirteästi ja olin juuri avaamassa oven kun kuulin askelia ja saman tien ovi aukesi lyöden mua kädelle. ”Goddammit…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti