Kelasin muutamassa hetkessä koko aamupäivän mielessäni nähdessäni kettua esittävän tatuoinnin miehen vasemmassa ranteessa. Heti aamusta olin suunnannut askeleeni Frankfurtin vanhalle rautatieasemalle ihan noin kulttuurimielessä. Siellä törmäsin tyyppiin ensimmäistä kertaa, kun hän ystävällisesti kaatoi minut epähuomiossa lätäkköön. Myöhemmin sama hörhö istui edessäni bussissa Frankfurtista Kölniin ja viihdytti minua istumalla saksalaisen räpätädin vieressä. Olin varma, että Kettumies pitäisi kantaa pois palasina kottikärryissä kyseisen mummon selitysten jäljiltä. En jäänyt katsomaan kuinka heppu selvisi tilanteesta, vaan poistuin linjurista noin 40 minuutin päästä Frankfurtista päästäkseni vanhalle hylätylle metallitehtaalle. Siellä pidettäisiin tänä iltana Saksan parhaimpien heviyhtyeiden yhteissoitto, joka tunnetaan nimellä ”Factory of Doom”. Pidin ideasta, vanhoista tehtaista ja metallimusiikista. Odotin innokkaana paikan näkemistä ja harpoinkin aika vauhdilla tietä, joka johtaisi minut rakennuksen luokse. Lopulta näin tumman, massiivisen rakennuksen, jonka päälle ukkospilvet olivat kasautumassa. Juoksin ovelle ensimmäisten sadepisaroiden tipahdellessa maahan ja kiskaisin oven kiinni perässäni. Ensimmäinen virhe. Ovi meni lukkoon loksahtaen, jättäen minut seisomaan yksin pimeään käytävään.
”Voi paska.” Heitin olkalaukkuni harteiltani ja kaivoin taskulampun esiin. Yleensä tällaiset paikat olivat täynnä potentiaalisia loukkaantumisen mahdollisuuksia. Lamppu taas oli mukanani pimeiden festari -yöpymisten varalta.
Lähdin etsimään vähemmän hylättyä aluetta, jossa konsertti mahdollisesti pidettäisiin. Pitkään aikaan en nähnyt muuta kuin hämäriä, kosteita käytäviä ja vielä pimeämpiä konehuoneita. Lopulta saavuin neljän käytävän risteykseen ja jäin neuvottomana heiluttelemaan käsiäni. Mihin nyt? Hetken aikaa liikehdin levottomasti paikoillani, kunnes seisahduin kuuntelemaan yhtäkkistä ääntä vasemmanpuoleisesta käytävästä. Askelia. Ongelmani oli aina ollut liian nopea päätöksenteko. Astuin ääntä kohti ja suuntasin lampun valokeilan suoraa tulijaa kohti. Kettumies varjosti silmiään kädellä ja totesi: ’holy shit’. Kumpikin seisoi vähän aikaa hiljaa ja varuillaan. Enempää kohteliaisuuksia ei keritty vaihtaa, kun edessäni olevasta pimeydestä ryntäsi useita aseistettuja miehiä. Kettumies otti livohkat, mutta minä jäin paikoilleni. Kaikki konfliktit voidaan ratkoa ilman pakenemista. Tuskin olin lopettanut mielessäni tämän ajatuksen, kun sain kiväärinperän naamaani ja näkökenttäni pimeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti